»Minä haluaisin puhella kanssasi, Jekyll», alkoi mr Utterson. »Tuosta testamentista, tiedäthän.»
Tarkkaavainen henkilö olisi huomannut, että tämä aine ei ollut tervetullut, mutta tohtori vastasi keveällä äänellä: »Sinulla on todellakin syytä valittaa, Utterson parkani, niin kiusallista suojattia. Minä en ole kuunaan nähnyt ihmisen olevan niin huolissaan jostakin, mikä ei välittömästi koske häntä itseään, kuin sinä olet tuon onnettoman testamentin vuoksi -- -- sitä saattaisi mahdollisesti olla tuo härkäpäinen kerskailija Lanyon siihen nähden, mitä hän lörpöttelee minun tieteellisistä harhaopeistani, mukamas. Vaikka, tiedänhän minä, että hän on hyvä mies -- -- älä ensinkään rypistä otsaasi -- -- mainio mies -- minä haluaisin tavata häntä useammin; mutta itsepäinen kerskailija hän on joka tapauksessa -- taitamaton, yksipuolinen suupaltti. En ole milloinkaan niin erehtynyt kenenkään ihmisen suhteen kuin Lanyonin.»
»Sinä tiedät, etten minä ole koskaan sitä hyväksynyt», jatkoi Utterson, huolimatta ystävän yrityksestä kääntää keskustelu toisaalle.
»Testamenttia? Niin, tiedänhän sen», vastasi tohtori jotenkin terävästi. »Sen olet kyllä selvästi näyttänyt käytökselläsi.»
»Niin, ja nyt sanon sen vielä kerran», jatkoi juristi. »Minä olen saanut kuulla yhtä ja toista tuosta nuoresta Hydestä.»
Tohtori Jekyllin kauniit kasvot kalpenivat huuliin asti, ja varjon tapainen laskeutui hänen silmäinsä yli.
»En halua kuulla enempää», virkkoi hän. »Olemmehan sopineet, ettei tähän asiaan enää kajota.».
»Mutta se, mitä olen saanut kuulla, on hirveätä --»
»Se ei merkitse mitään. Sinä et lainkaan käsitä asemaani», vastasi tohtori änkyttäen ja kuin hakien sanoja. »Minä olen -- -- -- -- hyvin vaikeassa ja kiusallisessa asemassa, Utterson, -- -- olosuhteeni ovat -- hyvin omituiset -- hyvin omituiset. Se on -- -- sanalla sanoen, asia kuuluu niiden luokkaan, joita ei paranneta niistä puhumalla.»
»Jekyll», sanoi Utterson, »sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että minuun voi luottaa. Puhu avoimesti minulle. Usko asiasi minulle. Minä en epäile, etten voisi tavalla taikka toisella auttaa sinua.»
»Paras veljeni», vastasi tohtori. »Tämä on ystävällinen esitys, jonka teet -- hyvin ystävällinen -- en tiedä, miten voisin kiittää sinua. Minä luotan sinuun täydellisesti; mieluummin uskoisin itseni sinulle kuin kenellekään muulle elävälle olennolle, jos se olisi minun vallassani. Mutta niin ei suinkaan asian laita ole, kuin mielessäsi kuvittelet. Ei se ole lainkaan vaarallista -- ja -- vain tyynnyttääkseni hyvää sydäntäsi, vanha ystävä -- -- minä sanon sinulle yhden asian: millä hetkellä hyväksi näen, voin minä vapautua Hydestä; hän ei siinä tapauksessa enää milloinkaan kiusaa minua. Sen asian vakuudeksi annan sinulle käteni. Mutta minä kiitän sinua tuhansin kerroin. Ja yksi asia vielä -- et saa siitä pahastua: tämä on kokonaan yksityinen asia, ja minä pyydän sinua antamaan sen olla sinänsä.»
Utterson istui hetken ajan vaiti ja tuijotti tuleen.
»Luullakseni olet oikeassa», sanoi hän vihdoin nousten ylös.
»Niin -- mutta kun nyt kerran olemme tulleet puhuneeksi asiasta -- viimeisen kerran, toivoakseni --» jatkoi tohtori, »niin on olemassa eräs kohta, jonka minä haluaisin sinun ymmärtävän. Minä suosin todellakin suuresti Hyde parkaa. Minä tiedän, että sinä olet tavannut hänet; hän on sanonut minulle sen, ja -- ja pelkäänpä hänen olleen hieman epäkohteliaan. Mutta minulla on todellinen, hyvin lämmin osanotto tuohon nuoreen mieheen nähden. Ja jos minä -- jos minä menisin pois, Utterson, niin pyydän, että sinä lupaat minulle pitää silmällä hänen etuansa ja huolehtia, että hän saa kaiken, mikä hänelle oikeuden mukaan on tuleva. Olen vakuutettu, että sinä tekisit sen, jos tuntisit asian kokonaisuudessaan. Minulle olisi todellinen helpotus, jos lupaisit tehdä sen.»
»Missään tapauksessa en voi luvata pitää hänestä enemmän kuin nyt voin», vastasi asianajaja.
»Sitähän en pyydäkään», sanoi Jekyll, laskien kätensä toisen käsivarrelle. »Minä pyydän vain oikeutta -- pyydän, ettet minun tähteni riistä sitä häneltä, kun minua ei enää ole olemassa.»
Utterson huokasi tahtomattaan.
»No niin», sanoi hän vastahakoisesti. »Minä lupaan sen.»
Carew'in murha.
Noin vuosi sitten, lokakuussa 18--, säikäytti koko Lontoota kertomus eräästä hyvin pöyristyttävien asianhaarojen vallitessa tehdystä rikoksesta ja herätti sitäkin suurempaa huomiota uhrin korkean yhteiskunnallisen aseman vuoksi.
Yksityisseikkoja oli vähän, mutta ne olivat todellakin pöyristyttävät. Muudan palvelustyttö, asuva eräässä joen läheisyydessä olevassa talossa, oli yhdentoista aikaan illalla mennyt makuuhuoneeseensa. Vaikka sakea sumu aamuyöstä verhosi koko kaupungin, niin oli taivas tähän aikaan ihan pilvetön, ja se katu, jolle tytön huoneen ikkunasta oli näköala, oli täysikuun kirkkaasti valaisema. Kun hän tunsi olevansa haaveellisella tuulella, niin hän asettui istumaan arkulleen, joka sijaitsi aivan ikkunan alla, ja vaipui syviin unelmiin. Ei milloinkaan -- niin sanoi hän kyynelten tulviessa silmistä joka kerran, kun hän myöhemmin kertoi mitä oli tuona iltana kokenut -- ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin sopusointuisessa ja onnellisessa mielentilassa kuin juuri silloin.
Näin istuessaan huomasi hän vanhan, kauniin, valkohapsisen herran tulevan verkkaisin askelin pitkin katua; ja kohta sen jälkeen havaitsi hän myöskin toisen, nuoremman ja lyhyenlännän herran, joka tuli häntä vastaan vastakkaiselta suunnalta. Kun he olivat tulleet niin likelle toisiansa, että voivat puhella -- mikä tapahtui aivan sen ikkunan kohdalla, jonka ääressä tyttö istui -- niin kohotti vanha herra hattuansa ja puhutteli toista hyvin kohteliaasti. Sen mukaan kuin tyttö hänen liikkeistään voi päätellä, kysyi hän vain tietä. Kuu paistoi herran puhuessa suoraan hänen kasvoihinsa, ja tyttö katseli huvikseen tuota ystävällistä ja jaloa kasvojen ilmettä. Kun hän nyt lähemmin tarkasteli tuota toista herraa, näki hän hämmästyksekseen, että tämä ei ollut kukaan muu kuin eräs mr Hyde, joka oli joskus käynyt hänen isäntänsä luona ja jonka ulkomuoto oli vaikuttanut häneen perin tympäisevästi. Hänellä oli kädessään jotenkin karkeatekoinen ja raskas kävelykeppi, jolla leikki -- mutta tyttö pani merkille, ettei hän vastannut sanaakaan toisen kysymyksiin, vaan sen sijaan näytti kuuntelevan niitä huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Yhtäkkiä, ilman pienintäkään nähtävää syytä, valtasi hänet hirmuinen raivo, hän polki jaloillaan, huiskutti keppiään ja käyttäytyi ylipäänsä -- tytön ajatuksen mukaan -- kuin hullu. Vanha herra astui hyvin hämmästyneenä ja loukkaantuen askelen taaksepäin, mutta nyt menetti mr Hyde kokonaan malttinsa, hyökkäsi villipedon tavoin hänen kimppuunsa ja iski hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki tyttö, miten hän apinamaisella raateluhimolla polki uhriansa jaloillaan, potki häntä ja raskaan kepin iskuilla runteli hänet, niin että katsoja selvästi kuuli luiden katkeilevan ja näki hengettömän ruumiin vierivän käytävältä kadulle. Tämän kaamean näyn nähdessään koetti tyttö huutaa apua, mutta menetti malttinsa ja kaatui pyörtyneenä lattialle.