Salaperäinen Ovi

Robert Louis Stevenson


Salaperäinen Ovi Page 11

-- Muuten oli osittain sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»

»Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät, niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea -- ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.»

Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas, korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa. Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll, toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen näköisenä.

»Mitä -- Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!»

»Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.»

»Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja Enfield. (Serkkuni -- mr Enfield -- tohtori Jekyll!) -- Kas niin, kas niin -- ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.»

»Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. -- »Mielelläni minä -- -- mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään, mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.»

»No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta, että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin mukiin näinkin».

»Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni -- mutta tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle, missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa.

»Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson.

Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti matkaansa.

Viimeinen yö.

Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole.

»Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi, katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas? --»

»Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt ensinkään hyvin».

»Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin, tyynny nyt -- älä ole niin hätäinen! -- Sano nyt minulle suoraan mitä haluat.»

»Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin sulkeutunut työhuoneeseensa -- enkä minä pidä siitä, sir -- -- niin totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson -- -- sir -- -- minua pelottaa --»

»Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?»

»Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan, välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää».

Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää kestää.»

»No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa minulle, mitä se on.»

»Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole käheällä äänellä.

»Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? -- Mitä mies tarkottaa?»

»Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?»

Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa sen pois luotansa seuratakseen häntä.

Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää, otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja sortuneelta.

»No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että kaikki olisi hyvin».

»Amen, Poole», virkkoi Utterson.

Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?»

»Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.»

Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! -- se on mr Utterson!» sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä.

»Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei suvaitse sellaista.»

»Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut -- ainoastaan piika itki ääneen.

»Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli.

Salaperäinen Ovi Page 12

Salaperäinen Ovi Index

Robert Louis Stevenson

Free Books in the public domain from the Classic Literature Library ©

Robert Louis Stevenson
Classic Literature Library

All Pages of This Book