Salaperäinen Ovi

Robert Louis Stevenson


Salaperäinen Ovi Page 18

Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot olivat yhteensidotut -- että näiden vihamielisten kaksoissisarusten täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa. Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? --

Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla voimalla; -- ja toiseksi sen vuoksi, että -- kuten kertomukseni kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa -- minun keksintöni olivat epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki.

Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki. Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan.

Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin, synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut, tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja; mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä tunnelmista -- ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli melkolailla pienentynyt.

Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän -- kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin, toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja vartalon.

-- Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli. Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui, luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan leima. Tuo paha -- jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli kuolettavana prinsiippinä -- tuo paha oli myöskin leimannut hänen ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin, eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa. Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. --

Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla ominaisuuksilla varustettuna.

Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha, jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden sattuessa pötkimään pakoon -- ja se olento, joka näki päivän valon, oli Edward Hyde.

Salaperäinen Ovi Page 19

Salaperäinen Ovi Index

Robert Louis Stevenson

Free Books in the public domain from the Classic Literature Library ©

Robert Louis Stevenson
Classic Literature Library

All Pages of This Book