Salaperäinen Ovi

Robert Louis Stevenson


Salaperäinen Ovi Page 20

Voisinhan kyllä peittää kasvoni -- mutta miten salata muuttunut ruumiini? --

Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa -- ja palasin kymmenen minuuttia myöhemmin t:ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista.

Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus, joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan, niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen, epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla, kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan minääni.

Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani. Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken. Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta, johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen.

Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille, joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä ilman ainoatakaan ystävää maailmassa.

Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon vaa'assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa, mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan pitää kiinni valitsemastani hyvästä.

Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina työhuoneessani.

Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta -- ja lopuksi tuli heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin lasin.

Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista, joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura. Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.

Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa. Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa riemuiten ja vavisten.

Salaperäinen Ovi Page 21

Salaperäinen Ovi Index

Robert Louis Stevenson

Free Books in the public domain from the Classic Literature Library ©

Robert Louis Stevenson
Classic Literature Library

All Pages of This Book