Salaperäinen Ovi

Robert Louis Stevenson


Salaperäinen Ovi Page 22

Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas pukiltaan, välittämättä seurauksista. -- Tultuani hotelliin loin ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat; ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot käytettäväkseni.

Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento -- hän värisi mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat tärkeät kirjeensä -- Lanyonille ja Poolelle -- ja lähetti ne postiin käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.

Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja. _Hän_, sanon minä -- en voi sanoa _minä_. Tässä helvetin lapsessa ei ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja nainen pakeni.

Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun -- sitä tuskin tiedän -- joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut. Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion -- kuin unessa palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.

Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.

Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, -- ja minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni, ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta -- kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä, hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.

Sanalla sanoen -- siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle alttiiksi; ja ennen kaikkea -- jos nukuin taikkapa vain nukahdin istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain -- toisen minuuteni inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi -- sillä muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi -- sysätyksi toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin, joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä -- että itse helvetin muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn -- että epäkehittynyt multa liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen -- ja että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.

Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys, jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset, apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa -- ja olisipa hänen kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen samalla syöstyksi minutkin.

Robert Louis Stevenson
Classic Literature Library

All Pages of This Book