Salaper�inen Ovi Page 01
Salaper�inen ovi (Dr. Jekyll And Mr. Hyde)
Kirjottanut
Robert Louis Stevenson
Suomennos
Ensimm�isen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhti� Otava 1911
Salaper�inen ovi.
Uttersonilla, lakimiehell�, oli karkeat, rumat ja ep�s��nn�lliset kasvot, joita tuskin milloinkaan valaisi hymy; h�nen olentonsa oli kylm� ja j�ykk�, h�n sanoi sanottavansa vain vaivalla, h�nen esiintymisess��n tuskin voitiin n�hd� l�mpim�mp�in tunteiden ilmenemismuotoja; h�n oli laiha, pitk�, kuiva, synkk� -- mutta sittenkin t�ytyi h�nest� pit��. Yst�v�piirin yhtymisiss�, kun viini oli h�nen makunsa mukaista, loisti h�nen silmist��n ilme, joka oli jaloimmassa merkityksess� inhimillinen; mutta t�m� sis�inen maailma ei kuitenkaan koskaan tullut ilmi sanoissa, vaan sit� useammin ja puhuvammin teoissa. H�n oli ankara itse��n kohtaan; joi yksin ollessaan katajanmarjaviinaa, haihduttaakseen hienojen viinien makua, ja vaikka h�n nautti teatterista, ei h�n ollut avannut sen ovea kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta h�n oli hyvin suvaitsevainen muiden suhteen; h�n tunsi melkein kateudensekaista kummastusta syrj�isten vioissa ja synneiss� ilmenev�n elinvoiman johdosta ja joka tapauksessa mieluummin auttoi kuin valitti.
�Olenpa jonkun verran Kainin kerettil�isyyteen kallistuva�, oli h�nen tapana sanoa tuolla kuivalla tavallaan; �sallin veljeni sy�ksy� turmioon, jos h�n sen itse hyv�ksi n�kee�. T�m� piirre h�nen luonteessaan se luultavasti aiheutti senkin, ett� h�n niin usein oli viimeinen kunnianarvoinen tuttavuus ja viimeinen rohkaisija, jonka puoleen h�t��ntyneet ihmisparat tiesiv�t voivansa k��nty�. T�llaisia surunlapsia tavatessaan ei h�nen olemuksensa hitustakaan muuttunut.
T�m� oli luultavasti helppoakin h�nelle, h�nen olentonsa kun kaikissa suhteissa ilmaisi niin v�h�n. Itse h�nen yst�vyyssuhteensakin n�yttiv�t p��asiallisesti rakennetun samanlaisen hyv�ntahtoisen vapaamielisyyden pohjalle. Ihmisen vaatimattomuushan ei ilmene miss��n niin todellisena kuin siin�, ett� h�n on valmis ottamaan yst�v�piirins� vastaan sellaisena, miksi olosuhteet ovat sen muodostaneet; ja t�m�n juuri teki mr Utterson. H�nen yst�vin��n oli l�heisi� sukulaisia taikka henkil�it�, joiden kanssa h�n oli kauan ollut tuttu; h�nen kiintymyksens� oli vuosien kasvattama kuin k�ynn�skasvi, eik� siin� ilmennyt mit��n erityist� halua uusiin voittoihin. T�m� mahdollisesti selitti niidenkin siteiden laadun jotka h�net yhdistiv�t Richard Enfieldiin, h�nen kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun hienoon maailmanmieheen. Sill� useimmille oli ja pysyi salaisuutena, mit� huvia n�ille kahdelle henkil�lle saattoi olla toistensa seurasta taikka mit� yhteisi� harrastuksia heill� ylip��nk��n voi olla. Henkil�t, jotka olivat kohdanneet heid�t heid�n sunnuntaik�velyill��n, v�ittiv�t, etteiv�t he koskaan puhelleet kesken��n, ett� heit� n�ytti vaivaavan hirve� ik�v� ja ett� he ilmeisell� helpotuksella tervehtiv�t jokaista tuttavan vastaantulemista. Mutta t�st� huolimatta pitiv�t he kumpikin suuressa arvossa n�it� k�velyj�; ne olivat heist� viikon kauniin helmi, ja he siirsiv�t ei ainoastaan kaikki muut ajanvietot, vaan viel�p� t�rke�t teht�v�tkin toiseen aikaan voidakseen h�iri�tt� nauttia niist�.
T�llaisella retkeilyll� he kerran joutuivat muutamalle syrj�kadulle er��ss� Lontoon v�kirikkaimmassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja lontoolaisen k�sityksen mukaan hiljainen, mutta arkip�ivin� harjotettiin siell� kuitenkin kukoistavaa kauppaa. Siell� ihmiset n�kyiv�t olevan hyvinvoipia ja ahertavan voidakseen vastedes yh� paremmin, ja n�kyip�, ett� he jo olivat p��sseet semmoiseen varallisuuteen, ett� saattoivat k�ytt�� osan voitosta kaunistustarkoituksiinkin. Myym�l�iden ikkunat koko kadun pituudelta olivat t�yteen pynt�tyt ja houkuttelevat kuin rivi hymyilevi�, teeskentelevi� myyj�tt�ri�. Sunnuntainakin, jolloin sen kukkain miellytt�vyys oli verhottuna ja liike v�hemmin vilkas, loisti tuo pieni katu ymp�rill� olevien kaupunginosien harmajassa yksitoikkoisuudessa kuin nuotio pime�ss� mets�ss�; ja sen vasta maalatut ikkunaluukut, kiillotetut messinkihelat ja yleinen sirous ja puhtaus pistiv�t heti mit� miellytt�vimmin ohikulkijan silm��n.
Kaksi taloa toisesta kadun kulmasta, it��n menness� vasemmalla, pisti siron huonerivin v�liin kuitenkin er��seen taloon viev� k�yt�v�, ja juuri siin� tunki synkk� ja pime� rakennus p��ty�ns� kadulle p�in. Se oli kaksikerroksinen, eik� siin� n�kynyt yht��n ikkunaa, vaan ovi ja sen yl�puolella korkea, tyhj�, v�rins� muuttanut kivisein�. Koko rakennus n�ytti melkoisen r�nstyneelt�. Ovi, jossa ei ollut kolkutinta eik� kelloa, oli k�ynyt valjuksi ja pilstottu. Kerj�l�isi� loikoi kynnyksell�, raappien rikkitikuilla ovilaudoista tulta; lapset leikkiv�t kauppapuotia portailla; koulupojat koettivat veitsi��n pihtipieliin, ja tuskin miespolveen oli kukaan avannut ovea ajaakseen pois vallattomuuden harjottajia taikka korjatakseen heid�n aikaansaamiansa vaurioita.
Mr Enfield ja juristi k�veliv�t vastakkaisella puolella katua, mutta tultuaan t�m�n oven kohdalle kohotti edellinen keppins� ja osotti sit�.
�Oletko milloinkaan kiinnitt�nyt huomiotasi tuohon oveen?� kysyi h�n sek� lis�si, kun yst�v�ns� oli antanut h�nelle kielt�v�n vastauksen: �Se tuo mieleeni er��n sangen omituisen jutun.�
�Niink�?� virkahti mr Utterson -- ��ni hiukan muuttuneena -- �kuinka niin?�
�Niin, seikka on sellainen�, sanoi mr Enfield, �ett� min� olin kotimatkalla er�iden tuttujen luota, jotka asuvat jossakin maailman ��ress�. Kello oli kolmen paikkeilla muutamana pime�n� talviaamuna, ja tieni vei er��n kaupunginosan l�pi, jossa ei kirjaimellisesti n�hnyt muuta kuin katulyhtyj�. Katu kadun per�st� -- kaikki ihmiset nukkumassa -- katu kadulta, kaikki valaistuina kuin juhlakulkuetta varten ja kaikki tyhjin� kuin kirkko -- kunnes lopuksi aloin kuunnella ja kuunnella ja kaivata n�hd�kseni edes poliisin. Juuri samassa sainkin n�hd� kaksi el�v�� olentoa: toinen oli mies, joka nopein ja ep�tasaisin askelin kiiruhti it��n p�in, ja toinen pieni, kahdeksan- tai kymmenenvuotias tytt�, joka tuli juosten poikkikadulta. No ---- miten olikaan -- he t�rm��v�t kadun kulmassa yhteen -- ja nyt tapahtui jotain hyvin p�yristytt�v�� -- -- sill� -- ajatteles -- mies k�veli hyvin tyynesti edelleen, tallasi lapsen jalkoihinsa ja j�tti h�net parkumaan maahan. Se ei ehk� kuulu sen kummemmalta kerrottuna, mutta sit� oli kammottava katsella. N�ytti kuin ei tuo mies olisi ollutkaan ihminen, vaan joku julma hirtehinen. Min� aloin huutaa, otin jalat alleni, iskin kynteni miehen kaulukseen ja raastoin h�net itkev�n lapsen ymp�rille kokoontuneen v�kijoukon luo. H�n pysyi aivan levollisena eik� vastustellut v�h��k��n, mutta loi minuun yhden ainoan silm�yksen, niin h�ijyn, ett� kylm� hiki kihosi otsalleni siin� tuokiossa. Paikalle kokoontuneet ihmiset olivat lapsen omaisia, ja omituista kyll� tuli my�skin l��k�ri, jota noutamaan tytt� oli l�hetetty. No, lapsi ei oikeastaan ollut niin pahoin vahingoittunut kuin s�ik�htynyt, sen mukaan mit� l��k�ri sanoi, ja siihen olisi voinut p��tty� koko juttu. Mutta nyt tuleekin asian hassunkurisin puoli.