»Herra Jumala, sir!» huudahti Poole, »luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? -- Ettekö usko, että minä tiedän tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen hänen nähnyt joka ainoa päivä? -- E-ei, sir -- e-ei, sen minä sanon ja siinä pysyn -- -- se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori -- Jumala tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs, tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet häneltä hengen.»
»Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella elää -- niin -- pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.»
»No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija.
»Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?»
»Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus.
»Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään».
»Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa hiilihangon keittiöstä».
Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?»
»Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole.
»On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat selviksi. -- Tuo naamioitu henkilö, jonka näit -- -- -- tunsitko häntä?»
»Hm -- niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli vastaus. »Mutta jos tarkotatte -- oliko se mr Hyde -- niin, totta tosiaan sir, luulen että hän se oli. -- Se oli jotenkin hänen pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän -- ja kukapa muu olisi voinut tulla laboratorion ovesta? -- mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.»
»Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.»
»Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että hänessä oli jotakin eriskummaista -- jotakin, joka -- -- joka sai kuin pois kääntymään ---- niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir; sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.»
»Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.»
»Juuri niin, niin, sir. No -- -- kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio, pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin -- se on puhdas totuus, sir -- hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni. Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei -- siksi kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!»
»Ni-niin -- --» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen murhaajansa -- Jumala yksin tiennee, mistä syystä -- piileilee vielä hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!»
Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä.
»Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.»
Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä. Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet.
»Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole -- -- »niin, ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! -- Minusta tuntuu, kuin olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän tarkemmin, vähän tarkemmin, sir -- -- pankaa sydän korviinne, mr Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin askelia?»
Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista.
Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi hän.
Poole nyökkäsi.
»Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän».
»Itkevän? -- Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen kulkevan ruumiissaan.
»Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija. »Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni sieltä.»
Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön hiljaisuudessa vaelsivat.
»Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut.
»Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan, että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla -- jollei myöten, niin vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.»
»Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!»
»Ah -- se ei ollut Jekyllin ääni -- se oli Hyden!» huudahti Utterson. »Ovi rikki, Poole!»
Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta.
Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat.