Minä otin siitä ulos kirjeessä mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja palasin sitten Cavendish Squarelle.
Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan, valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista, voimakashajuista liuosta -- minusta näytti se sisältävän sekä fosforia että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat: »kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan epäonnistunut!!!!»
Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla, samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani kunnian, järjen taikka hengen kanssa? -- Ja jos kerran hänen lähettinsä voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? -- Ja ennen kaikkea minkävuoksi oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä tavalla? -- Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin, että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.
Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen, kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.
»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.
Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään, loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.
Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni revolverissa.
Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin, pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton ruumiinrakenteensa sekä -- eikä vähimmin -- se outo vaikutus, jonka hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri kuin vain pelkkä viha.
Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle; housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta -- jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää -- niin tuntui tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja elintapoihin nähden.
Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen. Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.
»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.
Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.
»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»
Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.
»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota, tärkeän asian vuoksi, ja luulin» -- hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa; minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. -- »Luulin -- -- että eräs laatikko --»
Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä -- tunnustan sen -- myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.
»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin, mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.
»Rauhottukaa!» sanoin minä.
Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin hämmästyksestä kivettyneenä.
Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»
Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.
Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi väriksi.