Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin.
Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat -- lievimmin sanoen -- ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies, niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. -- Minun tarvitsi vain tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin tälle ajatukselle -- se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston Sohosta ja kalustin sen -- sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi kohdannut minua t:ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka asemani valmisti minulle.
Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella. Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni täysin taattu. -- Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi -- tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman, joka oli aina saatavilla -- -- ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t:ri Henry Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä epäilykselle.
Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu, alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot -- mutta olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten nukuttaen omaatuntoansa.
Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä halpamaisista teoista, joihin sekaannuin -- tuskin voin nytkään edes myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, -- lääkäri ja lapsen omaiset sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta.
Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa; turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin. Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet, valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi!
Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina. Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi. Niin -- olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä.
»Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä hirveämpikin kysymys -- miten se on autettavissa? -- Oli jo valoisa päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli työhuoneessani -- tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän, avoimen pihamaan ja luentosalin takana.